Siirry pääsisältöön

sarianna

Karvaiset työvarpaat Sariannalle! Sellaiset keski-ikäiset varpaat. 


Sarianna oli tuntenut mut omien sanojensa mukaan ”jo jonkin aikaa”, mä tutustuin Sariannaan huhtikuussa. Ensin tuli viesti, sitten toinen ja lopulta me tavattiin puolittaisen sattuman ansiosta kahvilassa. En ollut naista koskaan nähnyt ja silti tiesin siltä istumalta että siinä se nyt on – Sarianna. Ihanaa että tavattiin, mutta olis pitänyt tavata jo aikaa sitten! Yli vuosi meni ihan hukkaan, tai eihän se hukkaan mennyt, mutta nyt aika loppuu kesken. Sydämessä on yhtäaikaa onnea, iloa ja surua. 

Musta tuntuu että se tuntee meidän lapset ja mut, joskus paremmin kuin minä itse. Ainakin se ymmärtää puolesta sanasta ja tietää ihan aidosti ja syvältä mitä mä tarkoitan, kun sanon että pitää vahtia ettei se keskimmäinen katraasta hukuttaudu uskoessaan omiin uimataitoihinsa – siihen uimataitoon jota ei ole. Sarianna tietää minkälaista on kasvattaa lasta jolla ei ole sellaisia luojan asettamia rajoja, tietoisuutta siitä mitä voi ja mitä ei voi tehdä, lasta joka iloisesti nauraen luottaa itseensä, onhan se supersankari ja sillä supersankarin voimat.

Yhdeksänlapsisen perheen äiti – joo, on se sellainen, lestadiolainen – ihana, sydämellinen, herkkä ja pulppuileva. Rohkea, aito ja rehellinen. Ihan mahtava! Katsoo tiukasti silmiin ja kysyy suoraan, minähän vastaan. Minäkin kysyn ja saan vastuksen. Rehellisen, sydämellisen ja täyden. Tätä keskustelua olisin halunnut jatkaa vielä pitkään.

Paljon jäi puhumatta elämästä. Paljon jäi puhumatta vanhemmuudesta. Paljon jäi puhumatta avioliitosta ja parisuhteesta, ja paljon jäi puhumatta erityislapsen vanhemmuudesta.

Tänään olisin kertonut Sariannalle miten Tättis makasi olohuoneen lattialla tuskissaan. Ensin se tuli sisään ulkoa kyyneleet silmissä ja ilmoitti että pojat ei leiki oikein. Muistutin neitoa siitä että jannuilla on kaveri kylässä, ja ettei Tättiskään halua jannuja häiritsemään silloin kun sillä on ystäviä meillä. Rohkenin myös vihjailla neidin aavistuksenomaiseen tarpeeseen johtaa leikkiä ja kohdella muita leikissä mukana olijoita vähäin kuin nukkeja. Pettyneenä äidin typerään järkeilyyn, ja suoranaisiin loukkauksiin se asettui makaamaan Marttasen päälle itkien vuolaasti ja voihkien tuskiaan... ”Auts, auts, auts... sattuu, sattuu, sattuu ihan kamalasti!” Kun sen tyhmä äiti teki vaan töitä, se kuiskasi lopulta lattialta ettei sen jalat kanna koska niihin sattuu niin kamalasti; ”Voi rakas, mikä niihin jalkoihin niin sattuu?” – Se että David on meillä ja liukastuin eilen, ja ettei pojat tee niin kuin mä haluan, kuuluu koiran niskavilloihin suunattujen nyyhkytysten keskeltä. Mitä siihen voi äiti enää vastata, joskus hylätyksi tulemisen tunne on fyysistä kipua jaloissa. 


Sarianna on todiste siitä että ihmiseen voi tutustua pelkän tekstin kautta, lukemalla blogia. Niin Sarianna tutustui  muhun ja kutsuu meidän lapsia edelleenkin niitten nimillä; Tättis, Kentsu ja Ollipolli. Minäkin luen nykyään Sariannan kirjoituksia, niistä tulee hyvä mieli. 




Kommentit

  1. Eikö ole ihana tavata ihmisiä, joihin ei tarvitse tutustua. On kuin jostain jatkettaisiin, vaikka vasta aloitetaan.
    Minäkin seuraan Sariannaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän