Siirry pääsisältöön

onko muualla helpompaa olla mutsi?

Kävelen Espan puistossa rattaissa reilu vuoden ikäinen lapsi. On toukokuu, lapsella päällään housut, tikkitakki, puuvillapipo ja jalassa kengät, käveleehän hän jo. Me ollaan kävelemässä puiston lävitse kohti anopin kotia Ullanlinnassa. Havahdun siihen että tuntematon nainen puhuu lapselleni: ”Voi sua ressukkaa... ei ole äiti laittanut edes käsineitä käteen ja raukka palelet siellä rattaissa...” Olen sanaton, vanhemmuuttani on juuri arvosteltu suomalaisessa aurinkoisessa kevätsäässä, enkä ole tottunut siihen.

Helsingissä 2009.


Amerikkalainen vanhemmuus tuntuu monesti helpommalta. Kenellekään ei tarvitse selittää että kun se repii ne rukkaset jatkuvasti käsistään. Vanhemmuutta ei mitata synnytystavalla, imetyksellä tai lapasilla. Vanhemmuus on toisenlaista kun eletään noin tsiljoonan kulttuurin sulatusuunissa jossa ei ole yhtä muottia sille oikealle vanhemmuudelle.

Kaksosista toinen nukkui päiväunensa ”ulkona” autotallissa sillä se oli ainoa paikka missä se nukkui. En uskaltanut laittaa sitä kuistille vaunuihin lastensuojeluviranomaisten ja villieläinten pelossa. Tättis söi rintaa, kaksikko taas vastiketta. Kukaan ei kyseenalaistanut kumpaakaan vaihtoehtoa. Yksi taaperoimettää, toinen ei ole imettänyt koskaan. Monikulttuurisessa ilmapiirissä on tilaa monenlaisille vaihtoehdoille. Itse huomaan hiljaa tuomitsevani vanhemman jonka vauva on paljain varpain koulubussipysäkillä pakkasaamuna. Toisaalta äidilläkin on varvastossut ja mun omalla lapsellani shortsit – koska iltapäivällä on kuitenkin liian lämmintä auringossa... Fredden mukaan Suomessa pukeudutaan päivän kylmintä hetkeä ajatellen, täällä taas lämpimintä. 

Kaupan kassalla.

Olen Stockmannin ravintolassa lounaalla lapsen kanssa. Kerään osan ruuasta tarjottimelle ja tilaan loput, maksan kassalla ja tasapainottelen rattaiden ja tarjottimen kanssa. Kysyn pöytää pyyhkivältä henkilökunnan jäseneltä mistä löytyis syöttötuoli ja saan vastaukseksi viittauksen jonnekin tonne, jos niitä on. Hylkään ajatuksen syöttiksestä ja otan lapsen syliin löytäessäni vapaan pöydän. Rattaissa yhdistettynä tarjottimeen on riittävästi tekemistä. 

En ole hämmästynyt, tämähän on Suomi, mutta piloille hemmoteltu kyllä. Kun käyn lapsen kanssa omassa kotitavaratalossani – Nordstromilla – lounaalla, tilaan lounaani kuten Stockallakin, mutta kassa kantaa tarjottimeni pöytään koska mullahan on ne rattaat. Tarjoilija tuo pyytämättä syöttötuolin ja rasiallisen rusinoita.

Lapset kuuluu tähän maailmaan samoin kuin vanhemmuus. Lapsia on kaikkialla; ravintoloissa, kaupoissa, lääkäriasemilla ja työpaikokoilla. Monet isommat yritykset järjestävät tapahtumia lapsille teemalla: tuo lapset mukaan töihin! On perhetapahtumia, perhejuhlia, perhe, perhe, perhe... 


Mun kokemus suomalaisesta vanhemmuudesta on ihan valtavan rajallinen. Olenhan käynyt Suomessa vain kahdesti lapsen kanssa. Moni asia on varmasti ihan valtavan paljon paremmin kuin täällä maailmalla, mutta oma mielikuvani suomalaisesta äitiydestä ei ole kovin lapsiystävällinen. Lisäksi se on epäilemättä vanhentuntut sillä vimeisimmästä kerrasta on jo reilusti yli kuusi vuotta, näiden kahden esimerkin tilanteesta reippaasti päälle kahdeksan.

Viiniä maistelemassa.


Meidän kolmen lapsen lauma kulkee monesti mukana kaikkialla. Alkuun ne oli mun mukana oikeesti kaikkialla hammaslääkäristä gynekologin kautta kauppaan ja ravintolaan. Nykyään ne kulkee mukana sairaspäivinä ja lomilla. Ne on tuttuja naamoja työpaikalla, istumassa palavereissa syöden jonkun tarjoilemaa pullaa ja mehua. Ne kulkee tarvittaessa mukana asiakastapaamisissa ilman asiakkaan ilmeen värähtämistäkään. Lapset kun on täällä kiinteä osa elämää. Tästä syystä lapset myös huomioidaan kaikkialla. Kysytään onko mutsin duunissa tylsää ja tarjotaan se kaakao, kohdellaan kuin ihmistä ikään. Jos kysyisin esimieheltäni olisiko parempi jäädä kotiin vai ottaa lapset mukaan, on vastaus poikkeuksetta että ota mukaan vaan... Tämä sopii ihan yhtälailla kiinteistövälitykseen kuin sairaalatyöhänkin, eikä ole kerta tai kaksi kun olen koulun toimistossa törmännyt huomattavan nuoreen sihteerikandidaattiin jonkun open lapsen ollessa ilman hoitajaa.

Töissä.


Koska en ole ollut koskaan vanhempi Suomessa en voi sanoa että vanhemmuus täällä on parempaa, mutta monesti se kuulostaa siltä. Ehkä se on lähinnä toisenlaista, mutta se tuntuu vähemmän kahlitsevalta kuin se suomalaisen median tarjoilema vanhemmuuspaketti. Olen kokenut vanhemmuuden vain täällä, paikassa jossa parhaimmassakin ravintolassa löytyy lapsille värityskuvia, tai ainakin valkoista paperia ja kuulakärkikynä. Paikassa jossa vanhemmuudella on niin monet erilaiset kasvot, ettei kukaan edes ehdi tuomitsemaan toisen tapaa olla äiti tai isä. Äitiysloma on monesti olematon, mutta edelläkävijäyrityksissä sekä isällä että äidillä on kuuden kuukauden vanhempainvapaa. Naurettavaa miettii suomalainen äiti ja isä, mutta toisaalta täällä lapset saavat näkyä ja kuulua, ja ehkä tämän takia kulkevat mukana myös työmaailmassa. Niin tai... sellaista lasten ehdoilla juostaan pitkin ravintolaa tällä ei ole. Meillä ne on olleet mukana niin ravintoloissa kuin viinitiloillakin kaukaloikäisestä saakka, ja ehkä siksi tapa toimi kaupassa-ravintolassa-panimossa-viinitilalla-hotellissa on itsestäänselvyys. Lapset saavat näkyä ja kuulua, mutta se ei tarkoita etteikö muita pitäisi ottaa huomioon. 

Panimossa.


Tämä kirjoitus lähti liikkeelle ulkosuomalaisten blogien sivustolta, Anu Mataran kirjoituksesta vanhemmuudesta maailmalla. Se sai ihan valtavasti vastakaikua niin äideiltä kuin isiltäkin, sellaisilta jotka kokivat vanhemmuuden kepeämmäksi ja helpommaksi jossakin muuallla kuin Suomessa. Toivottavasti moni muukin osallistuu keskusteluun. 



Kaupan kassalla. 
Muita samasta aiheesta kirjoittaneita:

Kommentit

  1. Tämä oli kiva teksti. Pystyin vahvasti samaistumaan aloitukseesi, koska minulla on Suomesta aivan sama kokemus. On kummallista, miksi niin monilla Suomessa on pakonomainen tarve arvostella lasten pukeutumista (ei omiensa). Yleensä suomalainen suhtautuminen pukeutumiseen on minusta hiukan hysteeristä, kesälämpimällä ollaan huolissaan siitä, paleltuuko lapsi jos se on hetken ilman päähinettä ym. Vähän kuin tuossa omassa kokemuksessasi. Tosiasiahan on, että lapset todella ovat aika hyviä riisumaan hanskojaan ja päähineitään. Ja eivät he ihan heti palellu. Ja mitä tämä kaikki edes kuuluu arvostelijoille? Omia kokemuksia on montakin, mutta yhden samankaltaisen muistan, olin kesällä (ja Suomessa kesällä aurinko on harvoin tappava) liikkeellä taaperon kanssa, ja pääsin tuskin ovesta ulos, kun vastaantuleva nainen kommentoi: "Oivoi, ja paljain päin vielä." Tilanne oli sama kuin sinulla, lapsi oli riisunut hattunsa hetkeä aikaisemmin, eikä tosiaan halunnut sitä pitää. Väliäkö sillä?
    Olen ollut äitinä Suomessa, Belgiassa ja Saksassa ja nyt Maputossa, ja voin kyllä jakaa tuntosi siitä, että moni asia on muualla helpompi. Äitejä myös autetaan enemmän. Toki asiointi kahviloissa on helpompaa siksikin että muualla on vähemmän itsepalvelukahviloita. Mutta apu tuntuu olevan silti jotain, joka ei kuulu oikein kenenkään toimenkuvaan.
    Minusta Belgiassa asuessa (kun lapset olivat pieniä) oli aina kivaa se, että kaupoissa myyjät tervehtivät myös lapsia, ja jos he pitkästyivät, aina löytyi pala lauantaimakkaraa, hedelmäsiivu tms. käteen. Vaikka tikkarikin, sokeria ei vahdittu niin paljon kuin Suomessa. Lapset otettiin mukaan vuorovaikutukseen.
    Sen muistan, että kun olin Suomessa töissä, monista työkavereista oli aina iohan kauheaa, jos lapsia tuotiin töihin. "Menee keskittymisrauha" yms., mutta toisaalta kollegat saavat pulista vaikka kuinka! Omista lapsistani oli aina kauhean kivaa päästä äidin mukana töihin, jos oli jokin poikkeustilanne. He tulivat mielellään, ja itsekseni pohdinkin, että eivät taida tietää, kuinka ei-toivottuja ovat. Voi toki olla, että nämä napisijat olivat se äänekäs vähemmistö, jonka mielestä lapset eivät saa näkyä eivätkä kuulua, kuten Suomessa usein. Suomi on tosiaan siitä outo maa, että rakenteet ovat kunnossa, mutta pienissä asioissa kohtaa usein outoa lapsivihamielisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Lotta! Mä oon vähän samaa mieltä että vaikka Suomessa toki on ne säärajoitteensa,on suhtautuminen lasten lämpimänä pitämiseen täältä katsottuna jopa koomista. Täällä kuitenkin monet kulkee pakkasaamuinakin shortseissa kouluun, ja ihan hyvin ne näyttää hengissä pysyvän.

      Omille lapsille olis hatut ja tunput pitänyt varmaan kiinnittää ilmastointiteipillä jotta ne olis pysyneet päällä. Samoin oli sukkien, kenkien ja muitten kanssa.

      Hyvä huomio noi lasten kauppaeväät! Meilläkin ruokakaupoissa on joko hylly lapsille joista voi poimia välipalaksi hedelmän tai vaihtoehtoisesti hedelmäosastolta voi ihan ilmaiseksi lapsi valita välipalan. Leikkeletiskiltä tarjoillaan poikkeuksetta maistiaisia lapsille.

      Poista
  2. Muuten samanlaisia kokemuksia, mutta meidän ex-asuinmaahan verrattuna suomalainen sääpukeutuminen oli kuin valtionsalaisuus verrattuna siihen, miten suoraan ja äänekkäästi ko. asiaa siellä kommentoitiin. Jos asteita oli alle 10 ja liikuit ulkona lasten kanssa, kommenttia, neuvoa ja paheksuntaa sateli tai sitten joku satunnainen vastaantulija tuli pukemaan lapsille huput, vetämään kaulaliinat naamalle tms. Suomessa enimmäkseen vain mulkoillaan ja ilmeillään, jos joku poikkeaa vaatenormista - ja sen osaan jättää huomiotta, kun tuli sen verran monessa liemessä uitua aiemmin :)

    Mutta joo, lasten muualla saama positiivinen huomio on musta se olennaisin ero, sitä kaipaan ja sitä ilman tuntuu päivittäin, että Suomessa tukehtuu tai lapset kasvaa jotenkin vinoon.

    VastaaPoista
  3. Hyvä huomio siitä että Suomessa pukeudutaan päivän kylmintä hetkeä ajatellen, täällä taas lämpimintä. Ainoa kerta jolloin mullakin suomalainen täti-henkilö nostaa päätään on kun näen vauvan päälaen paljaana viimassa ja kylmässä.
    Muistelen kulttuurishokkia kun paluumuutimme kerran Suomeen jolloin esikoiseni oli 4-5 vuoden vanha. Toin täältä hänelle mukaan kivan duffelin joka oli ihan pestävää kangasta, ja käytin sitä alkusyksystä usein hiekkiksella kuristen kangassa. Heti tuli kommenttia muilta äideiltä siitä miten hienosti ja epäkäytännöllisesti puin lapsen. Jos joku siis nostaa päätään massasta, lyödään lyttyyn. Toisaalta tuntuu että Suomessa äidin mitta on se ettei lapsella koskaan ole kylmä, täällä USAssa se ettei lapsella koskaan ole nälkä tai tylsä. Jokapaikassa on mukana kivoja snackseja ja puuhapaketteja.
    Mitä tulee lasten kanssa ulkona liikkumiseen, tavallaan koin sen helpommaksi ainakin Helsingissä kuin täällä jos vertaa kaupunkeihin, sillä mielestäni Helsingin kaupunki-infra on monipuolinen sekä jalkankulkijoille, pyöräilijöille että autoille, julkisilla pääsi ilmaiseksi rattailla ja usein oli ihmisiä auttamassa nostamaan ne ratikkaan ja bussiin (ja nykyään on matalat ja niiavat alustat rattaille). Kaupungissa oli joka korttelissa leikkipuistot ja monessa suuressa liikkeessa vauvanhoitohuoneet. Kesäisin puistoissa oli lounasruokailu lapsille, ja puistotäti kenen huomaan jättää lapset. Emme käyneet hienoissa ravintoloissa, mutta emme koskaan kokeneet ettei lapset olleet tervetulleita niihin missä kävimme.
    Täällä lasten kanssa liikkuminen tuppaa rajoittumaan autoiluun ja lapsiystävälliseen kupliin liikekeskuksissa, urheilupaikoissa ja leikkipuistoissa. Asiaan myös vaikuttaa se että nuorimmat lapset ovat olleet hyvin rasavillejä, joten varmasti myös Suomessa olisimme joutuneet rajoittamaan liikkumista :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi